Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äitiys on haastava laji

Äitienpäivän kunniaksi täytyy toki postata aiheesta - hyvää äitienpäivää kaikille asianosaisille!


Viime syksynä istutin kukkasipuleita, nyt en kuolemaksenikaan muista mitä ne olivat... tunnistaakohan joku..?!?!

Minulla on äitiydestä reilun 13 vuoden kokemus; siitä lähes seitsemän vuotta kotiäitinä. Tästä huolimatta en voi todellakaan pitää itseäni äitiyden asiantuntijana, eikä kai tältä alalta koskaan valmistukaan, vai liekö jossain aikuisopistossa tai amk:ssa mahdollisuutta suorittaa edes perus- saati jatkotutkintoa vanhemmuudesta? Pron hommaa tämä kuitenkin on kaikkine haasteineen, ja hattua nostan sankariäideille, jotka ovat antautuneet tälle elämäntehtävälle useamman kuin kahden lapsen osalta - koska oma kärsivällisyyteni muistuttaa enemmän jonkin muun eläimen kuin lehmän hermoja (ehkä jotain raivokkaan pit bullin ja sätkyjäniksen väliltä), itselleni on kaksi kappaletta pirullisia enkeleitä ollut riittävä määrä.

En voi sanoa etten päivääkään vaihtaisi pois. Ensimmäiset esikoisemme syntymän jälkeiset kuukaudet elin kuin sumussa, olinko väsynyt, masentunut vai vain täysin pihalla, en tiedä. Perheenäidiksi kasvaminen ei tapahtunut ilman kipua, liian monta asiaa tuli opittua kantapään kautta, mutta jotain opin kuitenkin. Kaikesta huolimatta ainakin toistaiseksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että lapsistamme on kasvamassa melko täysipäisiä yhteiskunnan jäseniä. Ja vaikka murkkuikäiset nuoret tuntuvat raastavan äitinsä hermojen rippeistä viimeisetkin välillä riekaleiksi, ilon- ja ylpeydentunteet yhteisistä puuhailuista, lasten onnistumisista ja taitojen kehittymisestä vaikkapa jalkapallossa tai pianonsoitossa korvaavat kaiken moninkertaisesti.

Tänään sydämeni täyttää ennen kaikkea kiitollisuus siitä, että lapsemme o v a t. Siis olemassa. Niin moni toivoo ja yrittää saada jälkeläisen siinä onnistumatta; niin moni joutuu luopumaan lapsestaan aivan liian varhain. Lähipiirissämme on tälläkin hetkellä rakas pikku tyttö, joka taistelee hengestään vaikean sairauden kourissa - ja minä kun olen vinkunut ja voihkinut jostain allergioista ja mahataudeista. Ei sillä, nuorimmaisemme kohdalla oli kyllä hengenlähtökin lähellä kolmevuotiaana, kun sairaalakeikkoja oli useampikin ja ahtauttavat keuhkoputkentulehdukset saivat pikku potilaan hengityksen lähes salpautumaan - onneksi oli hoitaja ja adrenaliinipiikki lähellä...

Äidiksi ei tulla, äidiksi kasvetaan - tämän sanonnan olen elänyt todeksi omaksi elämässäni. Lapset kasvattavat äitiään varmaan yhtä paljon kuin äidit lapsiaan. Ja ilman ihania isiä perhe-elämä ja kasvattaminen olisi paljon vaikeampaa - taas yksi syy kiitollisuuteen... Kun oma lyhyt pinnani pettää ja huudan kilpaa murkun kanssa sen sijaan että olisin Aikuinen, mies ottaa ohjat käsiinsä. Tai päinvastoin - eihän ne isätkään ole täydellisiä ;-)

"Vuosien kokemuksesta" huolimatta olo on edelleenkin vähän samanlainen kuin amatööripuutarhurilla (lue allekirjoittaneella), joka istuttaa syksyllä kukkasipuleita maahan tietämättä yhtään, minkänäköisiä kukkia niistä keväällä kohoaa ja kohoaako yhtään mitään. Ei voi tietää, onko lopulta ollenkaan onnistunut kasvatustehtävässään, tuleeko nuorista vahvoja mutta empaattisia, löytävätkö he oman paikkansa maailmassa. Lopulta voi vain toivoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti