Gadgetissa oli virhe

tiistai 6. joulukuuta 2011

Perimmäisten kysymysten äärellä

Työhulluuden piru vaanii olkani takana yrittäen viedä pikkurillin mukana koko käden, mutta ei - tänä iltana en vastaa enää yhteenkään sähköpostiin, vaan täysin vailla omantunnon tuskia avaan sipsipussin, otan mukavan asennon ja asettaudun nojatuoliin töllöttämään Linnan juhlia :-)

Omat huonot puolensakin tässä yrittäjän vapaudessa - kuten työajattomuuden kaksiteräinen miekka. Toisaalta voin pitää vapaata melkein milloin vaan haluan, mutta toisaalta olen tavallaan aina töissä, läppäri tai puhelin mukana. Ja ellen konkreettisesti, niin ainakin ajatuksissani tai unissani suunnittelemassa jo seuraavaa uutiskirjepostitusta, ruokalistan käännöstä, starttirahan jatkohakemusta - mitä milloinkin. Mieleeni on iskostunut asiakaspalvelijan ylin käsky liiankin tehokkaasti: "Vastaa kyselyihin aina mahdollisuuksien mukaan saman päivän aikana". Ja sitten saan itseni taas lauantaisaunan jälkeen kiinni koneelta naputtelemasta viestejä kyrillisin kirjaimin...

Toisaalta, joitakin rajoja huomaan alitajuisestikin asettavani tälle työn mukana tulevalle ylitsepursuavalle virtuaalisosiaalisuudelle. Skypeä en suostu koneelleni asentamaan, vaikka se onkin venäläisten kanssa asioitaessa ihan ehdoton työväline - silloin vasta olisinkin aina töissä, kun olisin sielläkin on-line iltaisin ja viikonloppuisinkin asiakkaiden tavoitettavissa. Kaiken maailman facebookit, Linkedinnit, netlogit ja Vkontaktet kyllä jo riittävät, tosin niitäkään en sitten viitsi seurata yhtään enempää kuin mikä työn kannalta on välttämätöntä, saati osallistua keskusteluihin. Hattua täytyy nostaa kollegalleni, joka jaksaa olla Skypessäkin ahkerasti läsnä. Tokihan voi aina sanoa, ettei koko konetta ole pakko avata vapaapäivänä, ei ainakaan sähköpostiohjelmaa tai vaikka sitä Skypeä, mutta sen verran se työnarkomaniamörkö on saanut jalkaansa sieluni oven väliin, että avattua se damn-it vehje tulee kuitenkin.

Tällaiset päivät niin kuin tämä 6.12.2011 pysähdyttävät oravanpyörän kuitenkin ainakin hetkeksi ja etäännyttävät ajatukset työkuvioista paljon tärkeämpiin asioihin, perimmäisten kysymysten äärelle. Talvisodassa kuollutta vaariani sankarihaudalla muistellessa ja oman jo harmaantuneen ja heikentyneen, 1930-luvulla syntyneen isäni elämän haasteellista alkutaipaletta ajatellessa nykyelämän pienet murheet tuntuvat yhtäkkiä todella mitättömiltä; on tässä maassa selvitty pahemmistakin. Ja tärkeintä on että elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Tänään kansakuntamme ilojuhla sai suruharsoiset reunukset ympärilleen, kun saimme kuulla lastemme elämänpiiriin kuuluneen henkilön poistuneen äkkiarvaamatta keskuudestamme.  Suru ja ihmiselämän pituuden ennakoinnin mahdottomuus kosketti meitä kaikkia; vaikeinta oli selittää lapsille, kuinka tuttu ihminen ei seuraavana päivänä tulekaan kouluun. Elämän ja kuoleman Herra oli tänään vahvasti läsnä muutenkin kuin itsenäisyyspäivän saarnassa ja juhlapuheissa.

Itsenäisyyspäivän illan hämärtyessä mieli hiljentyy kiittämään tästäkin päivästä. Hyvää itsenäisyyspäivää ja kynttilöiden loistetta kaikille lukijoille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti